Sadettaja ja siunauksia : pyhiinvaellus Walesissa

Yllättäen Bristoliin ja Walesin rannikolle sijoittuvan Annoin sinun mennä -dekkarin jälkeen Wales-teema jatkui. Tosin aivan erilaisen kirjan merkoissä. Tartuin pieneen Sadetta ja siunauksia : pyhiinvaellus Walesissa -kirjaan. Kirjan kirjoittaja Liisa Seppänen on teologi, joka on erityisen perehtynyt kelttiläiseen kristillisyyteen. Walesiin hän matkusti perehtyäkseen alueen vanhaan kristillisyyteen ja etenkin sen pyhimyksiin. Kirja on hyvin henkilökohtainen kuvaus tuosta kahden viikon matkasta. 

 

Kansi: Marjaana Virta

Walesiin kristinusko saapui jo roomalaiskaudella, 200-luvulla. Roomalaisten lähdettyä munkit ja kuljeksivat saarnaajat pitivät kristillisyyttä elävänä, vaikka vanhat, pakanalliset uskonnot väliaikaisesti vahvistuivatkin. Lähetyssaarnaajat matkustivat Walesista Irlantiin ja mannermaalle. Myös vanha yhteys Roomaan säilyi. Tuon vanhan kristillisyyden muisto elää vielä kansanperinteessä, siihen liittyvät tarinat ja legendat ovat yleisesti tunnettuja ja niillä on kansallista merkitystä. Kymrinkielinen paikannimistö kantaa pyhimysten ja muiden muinaisten kristittyjen muistoa.

Wales oli keskiajalla myös pyhiinvaellusten kohde. Noita vanhoja reittejä pyhiinvaelluksen kohteita Seppänenkin nyt etsii. Samalla polut tutustuttavat myös uudempaan Walesiin, työttömyyden vaivaamaan syrjäiseen seutuun. Kirjassa viitataan jopa kaupunkiin, jossa synkistä synkin lauantai-illan dekkari ”Syrjäinen maa” kuvattiin.

Matkalla usein näkee parhaiten lähelle.  Seppänenkin tutustui myös uudempiin kristillisyyden muotoihin ja teki erilaisia perinteitä arvioidessaan hyviä havaintoja. Herätyskristillisyyttä edustavassa yhteisössä, hän tulee osallistuneeksi soukkaukseen (alkumuoto soaking). Minulle tuo termi, joka tarkoittaa likoamista, Jumalan läsnäolossa lepäämistä ja sille antautumista, oli uusi. Keski-ikäiselle monen tunnin soukkaus oli raskas kokemus. Vierailunsa aikana hän kuitenkin pohti itsekriittisesti suhtautumistaan hurmokselliseen ja ihmeitä korostavaan kristillisyyteen. Hän toteaa, että moni nykyajan hurmoksellista kristillisyyttä vierastava, arvostaa ihmeitä, joita liitetään keskiajan tai myöhäisantiikin pyhimyksiin. Ja soukkauksenkin voi helposti rinnastaa kontemplatiivisiin rukouksiin. Paikallisia esirukouksia kuunnellessaan hän pohtii, mistä Suomen kirkkoihin on omaksuttu tapa selostaa esirukouksia pyytäneiden elämäntilanteet esirukouksen yhteydessä seikkaperäisesti. Jumala tuskin näitä sairauskertomuksia tarvitsee.

Kirjan kuvaukset Walesin kylien lammaslaitumista, vuorista ja merenrannoista voi toimia vaellusinspiraation lähteenä niillekin, joita kristillisyyden eri muodot eivät kiinnosta. Vierailut pienissä kylissä toivat mieleen suositut Britannian maaseudulle sijoitetut televisiosarjat. Kylien kodikkuuteen kelttiläisyys vain antaa vielä oman pienen lisänsä.

Seppänen, Liisa
Sadetta ja siunausta : pyhiinvaellus Walesissa
Kirjapaja, 2017

Kupoli - salajuonia renessanssiajan Firenzessä

Kun Yliopisto-lehden entinen päätoimittaja ja klassisen filologian tuntija kirjoitti esikoisdekkarin, lukijalla oli lupa odottaa kirjalta jotakin. Pekka Matilaisen Kupoli-dekkari myös aikanaan täytti odotukset. Kirjan teksti on sujuvaa, petollisen kevyttä ja nopeasti luettavaa. Kokeneen ja tyylitajuisen kirjailijan tekstiä. Kirja sijoittuu renessanssiajan Firenzeen, aikaan josta Matilainen on kirjoittanut myös tietokirjoja. Aikakauden kuvaus vaikuttaa uskottavalta. Lukija oppii lisää ajasta, jolloin Milano ja Firenze sotivat keskenään ja jolloin Konstantinopoli oli vielä kristityn keisarin kaupunki.

Mutta aika on muuttumassa. Kirjassa kurkotetaan aikaan, jolloin kaikki voivat ja haluavat lukea, jolloin uusia teknisiä (sota)keksintöjä otetaan käyttöön ja jolloin kuvataiteessa keskiajan säännöt ja symboliikka muuttuu renessanssin realismiksi. Kirjassa kaiken keskuksena on keskeneräinen tuomiokirkon kupoli, tämä arkkitehtuurinen ihme edustaa uutta maailmaa, joka samalla kätkee vanhaa tietoa sisäänsä. 

Kansi: Mika Perkiökangas

Kirjan henkilöt ovat uskottavia ja vasta lopputekstit luettuani, tajusin kuinka monet heistä olivat historiallisia henkilöitä. Itse rikosjuoni kirjassa ei ollut kovinkaan kiehtova ja jäi oikeastaan sivurooliin. Asian voi kääntää positiivikseksi ja todeta kollegani tavoin, että on hyvä, että jännityskirjahyllystä voi löytää myös kirjoja, joiden arvo on muualla kuin rikoksen selvittämisessä. Esimerkiksi tämän kirjan kautta dekkereita lukeva tulee tutustuneeksi renessanssiaikaan.

Historiallisia dekkareita lukeneille kirjan tarinassa on tietysti kovin paljon tuttua. Niin tavallista on salaperäisen käsikirjoituksen metsästys lukuisten salaliittojen keskellä sekä kysymys tiedosta ja sen saatavuudesta, Kirjan sankaripari, salaperäinen viisas Loschi ja hänen oppipoikansa pikku-Toni ovat kuin maallinen versio Ruusun nimen sankareista. Yhteistä on sekin, että kertojaääni on oppipojan. Juuri kirjan luettuani huomasin, että pikku-Tonin tarinalle on ilmestymässä jatkoa. Kustantaja on jo mainostanut ensi syksynä ilmestyvää Miniatyyrimaalari-kirjaa.  Sitä odotellessa.

Matilainen, Pekka
Kupoli
Atena, 2013

Annoin sinun mennä - psykologista jännitystä

Myynti- ja lainaustilastojen ykkösdekkari Annoin sinun mennä on poliisitaustaisen englantilaiskirjailijan Clare Macintoshin esikoiskirja.  Kirja on menestyksensä ansainnut.  Se on vaikuttava kurkistus ihmismielen synkimpiin puoliin. Minun mieleeni se toi viime talven suosikin Nainen junassa, johon kirjaa ovat kai muutkin verranneet. Tämä ei ole yhtä visuaalinen eikä siten taivu yhtä hienoksi elokuvaksi, mutta teemat ja rakenne ovat samankaltaisia.

Kirja on saanut innoituksensa tositapauksesta, jota kirjailija oli tutkinut toimiessaan poliisina. Tapaus on ollut vaikuttava, kirjalla on vahva missio.

Kansi: Hannah Wood

Kirja alkaa rauhallisesti, tunnelma tihenee, jännitys kestää loppuun asti.  Pieni poika kulkee äitinsä kanssa kadulla, jostain ilmestyy auto, joka ajaa pojan päälle ja katoaa. Tapaus herättää suurta kohua, mutta kuljettajaa ei etsinnöistä huolimatta tavoiteta. Kirjan ihmiset ovat uskottavia. Alkuosa seuraa vuorotellen juttua tutkivaa poliisitiimiä ja poikansa menettäneen Jennan yritystä rakentaa uutta elämää. Juoni on taitavasti rakennettu ja yllätyksellinen. Lukija hämmästyy, vaikka hän kannen mainokset luettuaan tietääkin odottaa erikoista käännettä. Kirjassa tutkitaan sekä psykopaattisen kiusaajan että hänen pelosta lamaantuneen uhrinsa mieltä. Näkemys rikollisesta mielestä on lohduton : pahuus näyttäytyy miltei biologisena syntymäominaisuutena, johon ympäristö voi vaikuttaa kovin vähän.

Kauneimmillaan kirja on ylistys Walesin luonnolle ja etenkin rannikolle. 

Mackintosh, Clare
Annoin sinun mennä
suomentanut Päivi Pouttu-Delière
Gummerus, 2017

Piikojen valtakunta : nainen työ ja perhe 1600- ja 1700-luvuilla

Piikojen valtakunta on popularisoitu versio Tiina Miettisen väitöskirjasta, joka käsitteli Hämeen naisten asemaa perheessä ja asiakirjoissa 1600- ja 1700-luvuilla.  Aiheen ongelma ilmenee väitöskirjan nimessä. Naiset ovat usein asiakirjalähteissä näkymättömiä. Seurakuntien arkistoissa naisten nimiä löytyy, mutta muuten merkinnät ovat vajavaisia. Tuomiokirjoihin päätyivät uhrit ja rikolliset, yleensä poikkeuksellisen elämän eläneet. Kirjeissä tai muissa kirjallisissa lähteissä voi mainintoja harvalukuisen yläluokan tai oppineen säädyn naisista. Useimmista Hämeen ja Suomen naisista noilta vuosisadoilta on jäänyt vain nimi kirkonkirjaan.  Mutta vähiäkin lähteitä tehokkaasti käyttämällä, kirjailija on pystynyt luomaan kuvaa esiäitiemme elämästä reformaation ja autonomian välissä. Käsiteltävä ajanjakso on pitkä, yhteiskunta muuttui kahden sadan vuoden aikana.

Kirja etenee lähinnä mikrohistorioina, se kertoo naisten asemasta työssä ja perheessä lukuisten esimerkkielämäkertojen avulla.  Hämäläisten naisten tarinoiden lisäksi kirjassa kerrotaan muutamien kuuluisien ja yläluokkaisten naisten tarinat. Heistä kuuluisimpana Erik XIV:n rakastajattaret.  Erilliset tietoiskut esittelevät lainsäädäntöä, normistoa ja perinteitä sekä niiden muuttumista.   Suuri osa kirjasta keskittyy seurustelun, avioliiton sekä luvattoman rakkauden kysymyksiin. Kirkko ja laki opettivat, että seksi kuuluu vain avioliittoon, mutta todellinen elämä oli kaukana ihanteista. Avioton lapsi ei välttämättä leimannut naista eivätkä avoliitonkaltaiset parisuhteet olleet mitenkään harvinaisia.  Naiset ovat aina osa omaa yhteiskuntaluokkaansa, säätyläisneitojen elämä oli turvatumpaa mutta myös kahlitumpaa kuin palkollisnaisten. Säätyerot ylittävä rakkaus oli mahdollista, vaikka erisäätyisten avioliitot olivatkin harvinaisia.

Kansikuva: Albert Edelfelt,
Haravatyttö

Piika-sana kirjan otsikossa viittaa toisaalta palkollisiin, toisaalta nuoriin naimattomiin naisiin. Säätyläistyttöjen oletettiin avioituvan nuorena, ajatus ansiotyöstä oli heille yleensä kauhistus. Toisaalta heidän myös oletettiin olevan oppineita ja kauniita sekä ymmärtävän kodinhoidosta. Heidän myös odotettiin elävän siveyssäädösten mukaan. Säätyläiskulttuurin vahvistuessa säätyläistyttöihin kohdistuvat vaatimukset kasvoivat, samalla heitä koskevat siveysnormit laajenivat koskemaan myös talonpoikaistalojen tyttäriä. Toisin oli köyhien ja tilattomien perheiden tyttärien laita. Heillä rippikoulun ja avioliiton väliin jäi vuosia tai jopa vuosikymmeniä kestänyt työjakso.  Ansiotyö oli taloudellinen pakko, mutta myös takasi vapauden. Eivätkä kaikki silloinkaan koskaan avioituneet. Työtä tekemällä nainen saattoi vaurastua ja hankkia aseman itselleen. Itsellisen naisen elämä saattoi olla vauraampaa ja vapaampaa kuin elämä köyhän miehen vaimona. Elämä palkollisena ei ollut leveää, mutta piioillakin oli oikeus ruumiilliseen koskemattomuuteen ja halutessaan vapaus vaihtaa työpaikkaa. Suurvalta-ajan Ruotsissa naisetkin saattoivat lähteä töihin Tallinnaan tai Riikaan asti. Kun ihmiset avioituivat myöhään eikä ehkäisyä ollut, aviottomia lapsia syntyi. Lapsi ei välttämättä pilannut piian elämää ja avioliittomahdollisuuksia.

Kirjan havainnot naisten asemasta eivät sinänsä ole mitään uusia. Kuvaa naimattomien palkollisten elämästä heijastelee hyvinkin vanha sanonta: ”Ensin talo ja takka, sitten vasta akka”. Vaikka meidän tuntemaamme sosiaaliturvaa ei tuon ajan maailmassa ollut, kokonaan vailla suojaverkkoa yksilöt eivät olleet. Perheet tukivat jäseniään. Naimattomat tyttäret ja sisaret huolehtivat veljiensä perheistä tai vanhemmistaan, toisaalta myös heitä tuettiin. Perheet olivat suuria uusperheitä, joihin vanhempien ja lasten lisäksi saattoi kuulua tätejä ja setiä, suvun orpolapsia ja muita sukulaisia. Myös isäntäväellä oli velvollisuus huolehtia palkollisistaan.  Sääty-yhteiskunta pyrki pitämään yhteiskunnan luokat erillään, mutta sementoitu se ei ollut. Joillakin saattoi yhteiskunnallinen kohoaminen onnistua, kirjan mukaan avioliitto tarjosi miehelle naista paremman mahdollisuuden kohoamiseen. Tavallisempaa oli aleneva säätykierto, rusthollien tyttäret saattoivat päätyä piioiksi tai torpan emänniksi.

Kirja esittelee historiankirjoituksen katveeseen jääviä naisia aktiivisina toimijoina, ei tahdottomina uhreina. Naisten elämä oli rajattua, mutta heillä oli oikeus tehdä omaa elämäänsä koskevia päätöksiä, liikkua vapaasti ja turvassa. Kun kansa oli pieni, jokaisen työpanosta tarvittiin ja naistenkin työ oli tärkeää. Nainen ei ollut tasa-arvoinen, mutta ei myöskään arvoton.

Miettinen, Tiina

Piikojen valtakunta : nainen, työ ja perhe 1600- ja 1700-luvuilla
Atene, 2011

Austerlitz – mies vailla menneisyyttä

Tähän päivään asti olen jättänyt ylistetyn W.G. Sebaldin kirjat hyllyyn, yhtenä niistä lukemattomista kirjoista, joiden lukemattomuuteen liittyy syyllisyydentuntoisia ajatuksia. Kirjastonhoitaja, joka ei tunne klassikkoja eikä muita merkittäviä teoksia, ei ole ammattinsa arvoinen. Lohdutan itseäni ajatuksella, jota usein tarjoilen myös asiakkailleni: Kun hieno kirja on lukematta, se tarkoittaa, että suuri kokemus, matka odottaa vielä edessäpäin. Tällä kertaa sain tehdä matkaa kirjailijan viimeisen, mutta ensimmäisenä suomennetun romaanin Austerlitzin kanssa.

Paikkana Austerlitz on kolmen keisarin taistelukenttä nykyisen Tsekinmaan alueella.  Koska Napoleon oli taistelun voittaja, Pariisissa nimeä kantaa ainakin kuuluisa rautatieasema Gare d’Austerlitz. Tämän kirjan yksinäinen päähenkilö on nimeltään Austerlitz. Hän on lapsena adoptoitu poika, joka ei tiennyt taustastaan muuta kuin alkuperäisen nimensä. Sattumanvaraisten juonenkäänteiden ansiosta hän saa tietää olevansa yksi niistä juutalaislapsista, joita pelastettiin Prahasta Englantiin turvaan natseilta. Kirjan kuluessa hän etsii ja löytää vanhan kotinsa, kuulee perheensä kohtalosta ja tavoittaa joitakin jo kadonneita lapsuusmuistojaan. Muistojen ja taustan löytymisen jälkeen, hän ymmärtää itseään, tunteitaan ja reaktioitaan. Muistamisen ja unohtamisen teema on kirjassa keskeinen, mikä ei ole yllättävää. Ennen Austerlitzin kirjoittamista, Sebald oli tutkinut saksalaisten kollektiivista muistinmenetystä, pyrkimystä unohtaa sota-aika.

Kirjan runsas ja pitkälauseinen teksti toi mieleeni Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin, vaikka kirjat muuten ovatkin kovin erilaisia. Kirjan pisin virke kestää yhdeksän sivua. Kääntäjä on onnistunut loistavasti, vaikka tehtävä on ollut melkein mahdoton. Teksti ei jakaudu luvuiksi eikä kappaleiksi, koko kirja on yhtä ja samaa kertomusta. Se pursuaa arkkitehtuuriin, liikenteeseen ja sotalaitteisiin liittyviä yksityiskohtia sekä sitaatteja ja kirjallisia viittauksia. Sebaldin erikoisuus ovat tarinaan olennaisesti liittyvät mustavalkoiset kuvat. Kirjassa on eräänlainen kehysrakenne. Kirjan alussa ja lopussa kirjan kertoja kertoo matkoistaan ja tapaamisistaan Austerlitzin kanssa. Austerlitzin oma tarina on suorastaan jännityskertomuksen muotoon kirjoitettu juonivetoinen tarina.

Historiasta puhutaan rakennusten yksityiskohtien tai elinkaaren kautta. Joskus vaikuttavaa on se, että rakennukset ja rakennelmat säilyvät todisteina ajoista, joiden luullaan jo kadonneen.  Kuten keskitysleirit tai Antwerpenin mahtipontinen rautatieasema, joka edelleenkin seisoo Belgian julman siirtomaahistorian näkyvänä todisteena. Minua kuvaus muistutti minua siitä, että kehutti historiateos Kuningas Leopoldin haamu, on minulla edelleenkin lukematta. Sebald kirjoittaa kirjassaan kuitenkin paljon myös siitä, mitä on jäänyt uusien alueiden ja rakennusten alle. Kuten hautausmaita parkkipaikkojen alle.  Ranskan nykyisen Gare d’Austerlitzin lähellä sijaitsevan kansalliskirjaston rakennuksen paikalla oli saksalaismiehityksen aikana varastoja, joihin kerättiin juutalaiskodeista varastettua omaisuutta. Ilmeisesti osa Austerlitzin tavarataloksi kutsutun varaston aarteista on jäänyt tuon massiivisen rakennuksen perustuksiin. Kätkettyjä, unohdettuja kerrostumia on sekä ihmisten mielissä että kaupungeissa.

Kirjan päähenkilölle uusi ja pöyhkeä Kansalliskirjasto symboloi informaatiovyöryä, joka vie ihmisiltä muistin ja katkoo siteet menneisyyteen. Toivotaan, että pessimistinen viesti ei ole profeetallinen.

Sebald, W. G.
Austerlitz
saksan kielestä suomentanut Oili Suominen
Tammi, 2002

Jumalan vihan ruoska : suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697

Mirkka Lappalainen on erinomainen nuori historioitsija, epäilemättä yksi parhaita 1600-luvun Suomen historian tuntijoita. Vuonna 2012 julkaistu Jumalan vihan ruoska -kirja luo kokonaiskuvaa 1600-luvun lopun suurista nälkävuosista. Tuolloin kahden peräkkäisen katovuoden seurauksena 30 % suomalaisista kuoli nälkään ja tauteihin.  Tuho kosketti koko valtakuntaa, eniten kuitenkin Suomea ja Baltiaa. Kirja yhdistää mikro- ja makrohistoriaa. Se antaa kasvot tavallisille ihmisille, jotka kamppailevat olemassaolonsa puolessa käsittämättömissä olosuhteissa. Samalla kirja kuitenkin myös etsii selityksiä ja luo kokonaiskuvan olosuhteista ja yhteiskunnasta.

Lappalainen on lahjakas kirjailija. Hän kuvaa nälän ja tuho etenemistä tavalla, joka tuo hetkittäin mieleen dystooppisen scifi-romaanin. Vuodenkierto on täysin sekaisin, sadot tuhoutuvat, viljalaivat ajavat karille ja haamumaiset tai nälän turvottamat ihmiset lähtevät etsimään ruokaa ja jättävät talonsa autioitumaan. Nälkä ja kurjuus eivät jalosta ihmisiä, päinvastoin. Epätoivoiset ihmiset tekevät epätoivoisia tekoja. Lähteet kertovat ryöstelystä, väkivallasta, jopa kannibalismista. Kaiken lisäksi itsevaltainen kuningas sairastuu ja kuolee juuri silloin, kun kansa on kaikkein heikoimmillaan. Tuhon huipennuksena tulipalo, jossa silloinen kuninkaanlinna tuhoutuu.  

Kansi: Tuula Mäkiä

Kirja ei kuitenkaan ole fiktiota, sen lähdeluettelo on ansiokas, alkuperäislähteinä kirjassa käytetään etenkin tuomikirjoja ja maaherrojen ja keskushallinnon välistä kirjeenvaihtoa, jonkun verran myös yksityishenkilöiden (aateliston ja voutien) kirjeenvaihtoa.

Kirjassa esitellään perusteellisesti aiheeseen liittyvää aiempaa tutkimusta, joilla tuota suurta väestökatastrofia on pyritty selittämään.  Suomalaisista tutkijoista Eino Jutikkala kannatti aikoinaan Thomas Malthusin klassista teoriaa, jonka mukaan väestö kasvaa aina nopeammin kuin ravinnontuotanto ja siksi väestökatastrofit seuraavat väistämättä väestönkasvua. Jutikkala myös korosti noudatetun politiikan merkitystä väestötuhon kannalta. Hänen mukaansa tuolloin vallinnut itsevaltainen, valtion taloutta ja mahtia korostava ajattelu edesauttoi tuhon etenemistä. Ruotsin valtiokoneisto ja sen itsevaltainen kuningas Kaarle XI eivät välittäneet syrjäisen Suomen köyhistä ja antoivat heidän kuolla. Tätä Jutikkalan näkemystä on jyrkimmin kritisoinut Ilkka Mäntylä, jonka mukaan kruunu kyllä yritti auttaa kansalaisiaan, mutta tilanne oli liian vaikea. Kahden kiistelevän tutkijan lisäksi Lappalainen esittelee myös  suomalaisten Antti Kujalan ja Seppo Muroman tutkimuksia. Seppo Muroma on väestöhistorioitsija, joka on laskelmiin väestömenetyksistä yleisesti luotetaan. Antti Kujala taas on tutkinut ongelmia, joihin valtion talouspolitiikka ajoi talonpojat. Jutikkalan tavoin hän siis ajattelee, että harjoitettu talouspolitiikka ainakin pahensi tuhoja.  Suomen nälkävuosista on kirjoitettu myös ulkomailla, näkökulma on yleensä ollut ilmastohistoriallinen. Katovuodet on nähty 1600-luvun pienen jääkauden osana.

Omissa tulkinnoissaan Mirkka Lappalainen asettuu enemmän Ilkka Mäntylän kannalle. Hänen näkemyksensä mukaan itsevaltiaalla kuninkaan ja hänen hallintonsa tavoitteena oli pitää hyvää huolta kansastaan. Tarvittiin sekä sota- että työvoimaa. Keskushallinnolla vain meni liian pitkään ennen kuin tuhon poikkeukselliset laajuudet ymmärrettiin. Valtakunta oli laaja ja ajan tiedonkulku hidasta. Noudatettu talouspolitiikka pikkutarkkoine sääntöineen myös hidasti viljakuljetusten ja muiden avustustoimenpiteiden aloittamista. Mielenkiintoista on se, että hallinnon pikkutarkoilla säännöillä pyrittiin kuitenkin myös kaikkein heikoimmassa asemassa olevien suojelemiseen. Valtion säädöksin pyrittiin estämään se, että säätyläiset ja porvarit kahmisivat itselleen talonpojille tarkoitetun viljan. Topeliaaninen ajatus kuninkaasta, joka suojelee tavallista kansaa yläluokan ahneudelta,saan siis katetta.  Toisaalta vertailu saman aikakauden muihin maihin osoittaa, että Englannin kaltainen maa, jolla jo silloin oli joustava hallinto ja kehittynyt maatalous, selvisi katovuosista ilman nälkäkriisejä. Ranskassa, jonka jäykkä talouspolitiikka oli ollut Ruotsin esikuvana, sen sijaan kärsittiin useistakin nälkäkriiseistä.

Suunnattomista inhimillisistä kärsimyksistä huolimatta yhteiskunta kuitenkin toimi ja järjestys säilyi. Oikeuslaitokset toimivat, kirkoissa pidettiin jumalanpalveluksia eivätkä lait lakanneet olemasta voimassa.  Yhteiskunta ja sen instituutiot olivat vakiintuneita ja vahvoja. 1600-luvulla Ruotsissa (ja Suomessa) elettiin jo selkeästi modernissa yhteiskunnassa. Kaikessa kauheudessaan nälkävuodet olivat eräänlainen yhteiskuntavakauden testi, josta selvittiin.

Useimpien suomalaisten tuntema nälkävuosien muisto on Suvivirsi. Se ei alun perin liittynyt koululaisten kesälomaan. Sen sanat ovat syntyneet suuren jälkävuosien jälkeisissä tunnelmissa. Kun virressä iloitaan siitä, että taas on ”laiho laaksossa”, ymmärretään, että on myös niitä vuosia, jolloin kesää eikä satoa tule. Että hyvät vuodet eivät ole itsestäänselvyys vaan kiitoksen aihe.

Lappalainen, Mirkka
Jumalan vihan ruoska : suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697
Siltala, 2012

C. L. Engel - maahanmuuttaja Helsingissä

Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista oli runollinen kunnianosoitus Helsingin keskustan rakentajalle C.L. Engelille. Engelin elämänvaiheista kiinnostuneelle C.L. Engel – koti Helsingissä, sydän Berliinissä -kirja tarjoaa lisätietoja ja tarkennuksia. Viikiläkin lienee tutustunut tähän kaksikieliseen kirjaan, joka on syntynyt alun perin näyttelyjulkaisuksi.  

Kirja koostuu kolmesta artikkelista. Kirjan alkuluku Engelin Helsinki on tietenkin Matti Klingen kirjoittama johdanto Suomen pääkaupungin asemaan ja arkkitehtuuriin. Suurin osa kirjasta on Salla Elon kirjoittamaa. Hänen artikkelinsa Carl Ludvig Engel – saksalaissyntyinen suomalainen perustuu kirjoittajan pro gradu -työhön. Artikkeli kertoo työn perässä Helsinkiin saapuneesta maahanmuuttajasta, joka ei tänne saavuttuaan enää nähnyt syntymäkaupunkiaan Berliiniä. Helsinki asukkaineen jäi Engelille vieraaksi vaikka hän vuosikymmenten kuluessa muovasi kaupungin keskustan sellaiseksi kuin me sen nyt tunnemme. Elo kertoo myös Engelin vaimon ja lasten tarinat. Kirjan kertomaa voi verrata Viikilän kertomaan vaihtoehtoiseen totuuteen.  Kirjan viimeinen artikkeli on Eeva Ruoffin kirjoittama ja kertoo Engelin omasta talosta ja varsinkin sen puutarhasta. Eurooppalainen arkkitehti Engel asui pihassa, jossa nyt toimii Helsingin eurooppalainen koulu. Suurta iloa elämäänsä hän sai puutarhastaan ja etenkin kasvihuoneestaan.  Pelargonit olivat ajan suosikkikasveja, kirsikkapuut kasvoivat puutarhassa. 

Kauniisti kuvitettu kirja on pieni tuulahdus 1800-luvun Helsinkiin.

C. L. Engel – koti Helsingissä, sydän Berliinissä
Schilds, 2012

Tytöt – nuoruus tekee kipeää

Emma Clinen romaani Tytöt sopii hyvin luottavaksi Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret  järkkyisivät -romaanin jälkeen. Kumpikin on esikoisteos ja kuvaa nuoren naisen kehitystarinan tiukan yhteisön varjossa. Törmälehdon helluntailaisyhteisö on kuitenkin varsin kesy verrattuna Clinen kuvaamaan yhden miehen luomaan kulttiviritelmään. Kirja on sijoitettu vuoteen 1969 ja sen taustana on Charles Mansonin luoman yhteisön joukkomurhaan johtanut tarina.

Tytöt-kirjan päähenkilö on 14-vuotias hyvän perheen tytär, yksinäinen Evie. Hän ihastuu itseään vanhempaan tyttöön Suzanneen ja seuraa tätä eristäytyneelle ranchille. Siellä elää yhteisö, jota hallitsee karismaattinen Russell. Evien eronneet vanhemmat eivät jaksa eivätkä osaa seurata lapsensa elämää ja  Evie pääsee kiinnittymään yhteisöön kenenkään puuttumatta asiaan. Kirja tarkastelee avuttomia vanhempia nuoren ihmisen armottomuudella. Jätetty ja uusia miesystäviä metsästävä äiti vaikuttaa säälittävältä. Tytär ymmärtää, että nuoren naisen vuoksi perheensä jättänyt isäkin on varsin tavallinen mies, joka ei ymmärrä tytärtään eikä uutta elämänkumppaniaan.  

Kannen kuva: Neil Krug

Koko nuoren ihmisen kiihkollaan Evie kiintyy Suzanneen ja yhteisöön, jossa tämä elää. Hän tekee kaikkensa, jotta pääsisi osaksi yhteisöä ja saisi siitä uuden perheen itselleen.  Kirja ei ole ensisijaisesti sairaan yhteisön kuvaus, se kertoo nuoren haavoittuvuudesta ja kiihkeästä halusta kuulua johonkin. Kun yhteisön elämä päättyy katastrofiin, Evie pystyy jatkamaan ulkoisesti moitteetonta elämäänsä. Nuoruuden kokemus ja yhteys kuuluisaan joukkomurhaan kuitenkin varjostavat koko elämää.  Elämänvaihe, jota ei voi jakaa kenenkään kanssa, tekee ihmisestä ulkopuolisen muiden joukossa. Vuosikymmenien jälkeenkään Evie ei ymmärrä, mitä hänelle tuolloin tapahtui ja mitä olisi voinut tapahtua.

Kirja etenee minämuodossa, näkökulma on koko ajan Evien. Aikatasoja on kaksi : vuosi 69 ja nykyaika, jossa keski-ikäinen Evie joutuu selittämään tarinaansa uteliaille nuorille. Alusta asti tarinassa viitataan edessä olevaan katastrofiin, tunnelma on tuhoa enteilevä. Kerronta on silti kaunista, kuulasta. Kirja on huolella ja kauniisti suomennettu. Ilmaan jäävät kysymykset jatkavat kirjaa lukijan mielessä.

Emma Cline
Tytöt
Otava, 2016
englannin kielestä kääntänyt Kaijamari Sivill

Ei enää kirjeitä Puolasta - tietämisen tuskaa

Simo Muir on minulle aiemmin tuntematon suomalais-skotlantilainen juutalaisuuden tutkija. Kirjassaan Ei enää kirjeitä Puolasta, hän kuvaa puolalais-suomalaisen Blaugrundin suvun vaiheiden kautta Suomen juutalaisten asemaa ja tuntemuksia toisen maailmansodan aikana. Idean kirjaan hän sai tutustuttuaan suvun jäseniin, joista yksi oli Suomeen muuttanut holokaustista hengissä selvinnyt. Kirjan erityislähteinä ovatkin olleet suvun jäsenten ja heidän lähipiirinsä haastattelut sekä suvun jäsenten keskinäinen kirjeenvaihto.

Kirjan ensimmäisessä luvussa vietetään viimeistä rauhan kesää, kesää 1939.  Suomalaiset juutalaistytöt vierailevat Puolassa sukulaistensa luona. Laaja suku on levittäytynyt eri puolille maata ja suomalaissukulaiset otetaan vieraanvaraisesti vastaan. Vierailu on onnistunut, vaikka suomalaistytöt hämmästyen joutuvat näkemään viitteitä juutalaisvihasta, joka on heille uutta. Vierailusta tulee kuitenkin suunniteltua lyhyempi, koska kansainväliset uutiset hermostuttavat tyttöjen isän Helsingissä ja nuoret kutsutaan kotiin. Maailmansota alkaa ja yksi aikakausi on päättynyt.

Sukukuvaukset kirjan alussa tuntuvat ensin hengästyttäviltä. Sukuhaarojen perinpohjainen selvittely antaa aluksi vaikutelman pikkutarkasta mikrohistoriasta, mutta kirjan edetessä vaikutelma muuttuu. Kirja alkaa viedä mennessään eikä lukukokemus mene pilalle, vaikka lukija  ei koko aikaa muistakaan kaikkien henkilöiden keskinäisiä suhteita. Kirjassa kuvataan vuorotellen suvun suomalaisten jäsenten elämää Helsingissä, vuorotellen holokaustin keskellä elävien puolalaisten sukulaisten elämää. Ainakin minä olin hämmästynyt siitä, kuinka pitkää kirjeet ja paketit kulkivat näiden kahden eri tavoin sodan keskellä elävien maiden välillä.  Sensuurin vuoksi varsin viitteelliset kirjeet kulkivat getosta ja leireiltä Helsinkiin vuoden 1943 alkuun asti. Varsin pitkään ainakin osa juutalaisista pystyi pitämään kiinni joistakin normaalin elämän piirteistä.

Helsingissä Blaugrund-suku ja muut juutalaiset seurasivat kauhuissaan läheistensä katoamista holokaustiin. Tietoja Puolan tilanteesta saatiin paitsi suoraan siellä asuvilta sukulaisilta, myös Ruotsista. Juutalaisten asemasta kirjoitettiin siellä lehdissä toisin kuin Suomessa. Sikäläisellä juutalaisella seurakunnalla oli myös kansainvälisiä yhteyksiä.  Joulukuussa 1942 sikäläisen seurakunnan johtaja sai Maailman juutalaiskongressin kautta vahvistetun tiedon juutalaisia koskevasta kansanmurhasuunnitelmasta. Kun tieto saavutti Suomen, kauhu lisääntyi. Aiemmin marraskuussa Suomi oli lähettänyt kahdeksan juutalaispakolaista Tallinnaan saksalaisten käsiin. Juutalainen seurakunta oli yrittänyt tehdä parhaansa luovutuksen estämiseksi. Vahvistuvat synkät uutiset Euroopasta ja tiedot luovutuksista herättivät kauhua ja pelkoa. Suomen juutalaiset pelkäsivät myös oman yhteisönsä puolesta. Kirjassa viitataan usein Abraham Stilleriin ja hänen työhönsä juutalaispakolaisten puolesta.

Suomen juutalaiset kokivat muiden suomalaisten tavoin raskaita menetyksiä. Viipurin menetyksen myötä sikäläinen seurakunta lakkasi olemasta, suuri osa juutalaisista asui pommitusten runtelemissa kaupungeissa ja juutalaiset nuoret miehet taistelivat rintamalla muiden suomalaisten rinnalla. Heidän asemansa oli kuitenkin muihin suomalaisiin verrattuna monin verroin raskaampi. Suomalaisten aseveljeys juutalaisten kansanmurhaa toteuttavan Saksan kanssa asetti yhteisön jäsenet tilanteeseen, jossa oikeita valintoja ei ollut.

Juutalaisten tuska ei päättynyt sodan loppumiseen. Puolassa antisemitismi jatkui sodan jälkeen. Etenkin juutalaisten vanhoihin taloihin asettuneet puolalaiset suhtautuivat vihamielisesti keskitysleireiltä selviytyneisiin, jotka vaativat vanhaa omaisuuttaan takaisin. Suomessa juutalaiset pelkäsivät, että jos sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä olisi käsiteltyä juutalaisia kohtaan tehtyjä rikoksia, myös suomalaiset olisivat kääntyneet juutalaisia vastaan. Siksi Suomen juutalainen seurakunta laati julistuksen, jossa se kertoi Suomen kohdelleen juutalaista väestönosaa erinomaisesti. Juutalainen yhteisö siis noudatti eräänlaista paasikiveläistä politiikkaa. He hautasivat vääryyden kokemukset ja pelot ystävyyden vakuuttelujen alle. Juutalaispakolaisten luovutuksesta alettiin kirjoittaa julkisuudessa vasta 1980-luvulla. Kirjassa vihjataan myös uhkailuun, jolla juutalaisia olisi painostettu vaikenemaan, mutta asiaa ei voida todistaa. Toisaalta maailman juutalaisten joukossa suomalaiset ovat joutuneet perustelemaan osallistumistaan sotaan jatkosotaan ja yhteistyötä natsi-Saksan kanssa. Yhteistyön on nähty hidastaneen Saksan tuhoa ja siten pitkittäneen kansanmurhaa.

Kirja on muistutus siitä, että Suomikin on aina ollut monikulttuurinen maa, jonka kansalaisilla on ollut tiiviitä yhteyksiä ulkomaailmaan.  Sodan aikana ja sen jälkeen oli tarkoituksenmukaista näyttäytyä yhtenäisenä kansana, jonka intressitkin olivat yhtenevät, mutta todellisuus oli toista. Uskontojen ja kielten moninaisuutta täällä on ollut ennenkin. Eikä täällä ensimmäistä kertaa mietitä suhtautumista pakolaisuuteen.

Simo Muir
Ei enää kirjeitä Puolasta : erään juutalaissuvun kohtalonvuodet
Tammi, 2016

Vaikka vuoret järkkyisivät – kielilläpuhumisesta

Terhi Törmälehdon esikoisromaani tuntuu juuri nyt ajankohtaiselta. Kirja käsittelee helluntailaisuutta nuoren naisen kasvutarinana. Viime viikolla katsoin aiheeseen liittyvän Perjantai-ohjelman, jossa liikkeen jättänyt kuvasi hurmoksellisen uskonnollisuuden lieveilmiöitä ja kielilläpuhumisen opiskelua. Helluntailaisuuden kaunokirjallista kuvausta en muista ennen lukeneeni. Kirjalla on tilaus.

Kirja etenee kahdessa aikatasossa. Kertojaääni kuvaa nuoren kainuulaisen Elsan ja hänen ystävättäriensä uskonnollista etsintää ja liittymistä osaksi tiukkaa helluntailaisyhteisöä. Yhteisön normit ovat tiukat, jäseniä opetetaan tekemään maailmallisuuteen tiukka raja. Seksistä puhutaan jatkuvasti, mutta olennaisinta on sen säästäminen avioliittoon. Oikean uskovaisen merkkinä on elämäntavan lisäksi kielilläpuhumisen armolahja, johon pyritään itsesuggestionkin avulla. Usko on kokemuksia, erottautumista ja yhteisöllisyyttä.  Uskonnollisen yhteisön johtopariskunta näyttää karikatyyriltä, mutta valitettavasti heidän kaltaisiaan ”oikeassaolijoita” on. Tyttären uskonnollinen ratkaisu on järkytys körttiläisille isovanhemmille ja etelästä muuttaneelle äidille, jota uskonnot kiinnostavat mutta usko ei. Uskon ohessa nuorten tyttöjen elämään kuuluvat pojat, irtokarkit ja tulevaisuushaaveet. Tavallista tyttöjen elämää siis.

Kirjan toinen aikataso on minämuodossa etenevä kertomus aikuisen Elsan elämästä Bogotassa, Kolumbiassa. Sinne hän alun perin lähti konferenssiin ja jäi opiskelemaan. Uskonnollinen yhteisö on tärkeä, mutta sen auktoriteetti ei ole enää kiistaton. Kohtaamiset sisällissodan haavoittamien ihmisten kanssa hämmentävät. Kaiken sotimisen jälkeen rajat eivät olekaan selvät. Elsan ystävä ja uskonveli Manuel on pelokas ja rikkinäinen vietettyään monta vuotta sissien vankina.  Heidän suhteensa on läheinen, mutta outo. Manuel piirtelee Elsan ihoon kuvioita, mutta sen intiimimmäksi heidän suhteensa ei muutu. Seksiä Elsa etsii muualta, mutta ei pysty aidosti kiintymään kumppaniinsa. Minulla jäi ymmärtämätt' Manuelin piirrosten merkitys. Rajoihin ne liittyivät ja ehkä muuhunkin. Siinä vaiheessa, kun Manuel kokee kielilläpuhumisen ihmeen, Elsa on jo täynnä epäilyä. Nuoruuttaan hän katselee jo toisin, kriittisin silmin. Uskon maailmasta hän on valmis astumaan tyhjyyteen, uskon ulkopuolelle.

Kirjaa on verrattu Pauliina Rauhalan Taivaslauluun ja epäilemättä yhtymäkohtia on. Kumpikin kirjoista on äidinkielen opettajan esikoisromaani, jossa kieli soljuu kauniina ja puhtaana. Kirjoissa taskastellaan uskonnollista yhteisöä sisältäpäin ja päähenkilöt ajautuvat yhteisönsä kanssa ristiriitaan. Molemmissa myös kertojaäänet vaihtelevat. Rauhalan kirjan loistokkuuteen ei Törmälehto kuitenkaan yllä eikä uskonnollisen yhteisön kuvauskaan saavuta samaa syvyyttä. Toisaalta kirjan pääpainokin on yksilön kokemuksessa eikä tarkoituskaan ole kuvata yhteisöä. Kahden eri maailman yhdistäminen ei ole ongelmatonta, vaikka kirjailija epäilemättä tunteekin sekä helluntailaisuutta että Kolumbian elämää hyvin ja henkilökohtaisesti.

Kuva: Timo Nuutinen

Kirja heijastaa hyvin tämän ajan suomalaista todellisuutta. Suhde uskontoon on moderni ja kevyt. Kuten kolumbialainen ystävä sanoo, Elsa ja hänen ystävänsä ”pääsevät valitsemaan mihin uskoa ja mihin ei. Että ottaisinko kodin perinnön vai jotain uutta ja jännittävää.” He hakeutuvat tiiviiseen karismaattiseen yhteisöön, jonka hurmoksellisuus ruokkii tunne-elämää ja yhteisön tiiviys sosiaalisia tarpeita. Ja kun uskonto ei enää puhuttele, sen voi kevyesti jättää. Päähenkilön vapaamielinen äiti on samanlainen kokemusten kerääjä, uskontoshoppaaja, vaikka hän vastustaakin tyttärensä ratkaisuja. Äiti olisi halunnut liittyä ortodoksiseen kirkkoon kauniin jumalanpalveluksen vuoksi, mutta luopui ajatuksesta ymmärrettyään, että ortodoksikirkko ei hyväksy naispappeutta. Juurevaa uskoa kirjassa edustaa körttivirsiä veisaava ukki. Kirjan loppu jää avoimeksi. Mahdollista on, että Elsa palaa isäisänsä uskoon, körttiläiseksi, armon kerjäläiseksi.


Terhi Törmälehto
Vaikka vuoret järkkyisivät
Otava, 2017

Yhden lapsen kansa – ison maan väestöpolitiikkaa

Joka viides meistä on kiinalainen, oli 80-luvulla tavallinen hokema. Kun maailman väkiluku ylitti 5 miljardin rajan, kiinalaisten määrä ylitti miljardin. Kiinalaisella väestöpolitiikalla on siis globaaleja seurauksia. Mari Mannisen kirja Yhden lapsen kansa kertoo 35 vuotta kestäneestä väestöpoliittisesta nyt virallisesti päättyneestä kokeilusta, jossa kiinalaisia pakotettiin rajoittamaan lapsiluku yhteen. Kirja voitti syksyllä tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon.

Mari Manninen on toimittaja, joka on asunut Kiinassa useita vuosia. Kiinnostus yhden lapsen -politiikkaa kohtaa syntyi, kun hän heti Kiinaan muutettuaan kirjoitti artikkelin suomalaisperheestä, joka matkusti Kiinaan noutamaan sieltä perheen uutta tytärtä. Hän palasi yhä uudelleen ja uudelleen miettimään hylättyjen tyttövauvojen ja suoraviivaisen väestöpolitiikan seurauksia.

Kirjaansa varten Manninen haastatteli tavallisia kiinalaisia, joiden elämään yhden lapsen politiikka on vaikuttanut. Puheenvuoron saavat toisaalta vanhemmat, jotka viranomaisia ja sääntöjä uhmaten hankkivat seitsemän lasta, toisaalta pakkoabortteihin suostuneet tai lapsensa hylänneet. Sääntöjä rikkoneita oli rangaistu irtisanomisilla, sakoilla ja jättämällä ”ylimääräiset lapset” vaille kansalaisoikeuksia, siis paperittomiksi. Kertomukset hylätyistä lapsista ja lapsen kaipuusta koskettavat. Yksi haastatelluista oli kylätasolla toimivan perheviraston alimman portaan edustaja, eräänlainen väestöpolitiikan kyläkyttääjä. Hänellä oli ollut käytännössä valta päättää, kenellä kylässä oli oikeus synnyttää ja pitää lapsi. Hän uskoi työhönsä, vaikka tiesikin olevansa kylän vihatuin nainen. Kyse ei ollut vain siitä, että hän toteutti annettua tehtävää. Hän uskoi työnsä tärkeään merkitykseen. Eikä hän ole suinkaan haastatelluista ainoa, joka näkee tiukassa väestöpolitiikassa enemmän hyviä kuin huonoja puolia. Monet kiinalaiset ovat sitä mieltä, että syntyvyyden rajoittaminen on hyvä asia, vaikka vastustaisivatkin noudatetun väestöpolitiikan keinoja.

Yhden lapsen politiikalla on Kiinassa ollut monenlaisia seurauksia. Tavoite, eli, väestönkasvun hillitseminen on epäilemättä toteutunut. Samalla käsitys perheestä on muuttunut. Osa nuorisosta ei kunnolla edes ymmärrä sisaruuden käsitettä, koska tuttavapiirissä ei ole monilapsisia perheitä. Kiinalaiset vanhemmat pyrkivät panostamaan ainokaisiinsa kaikkensa. Lapsia hemmotellaan, heidän puolestaan tehdään uhrauksia, mutta heitä myös kasvatetaan alusta asti kilpailemaan ja menestymään. Perheensä ainokainen ei opi jakamaan asioita toisten kanssa, toisaalta hän joutuu myös yksin kantamaan menestymisen paineet lasten

Meillä on puhuttu paljon kiinalaisten suhtautumisesta tyttölapsiin. Tunnettuahan on, että pojat ovat arvostetumpia ja jos perheellä on mahdollisuus vain yhteen lapseen, he yleensä toivovat poikaa. Tämä on johtanut tyttölasten hylkäämisiin ja valikoiviin abortteihin. Poikien osuus syntyneistä lapsista on siksi ollut luonnottoman suuri, minkä seurauksena etenkin maaseudulla nuorten miesten on vaikeata löytää vaimoa itselleen. Mannisen mukaan meidän näkemyksemme tilanteesta on yksinkertaistettu. Tytöt, jotka ovat kuitenkin saaneet syntyä, ovat usein saaneet mahdollisuuden opiskella ja toteuttaa itseään. Samaa mahdollisuutta heillä ei välttämättä olisi ollut, jos heillä olisi ollut veli. Yhteiskunnan kaupungistuessa perinteiset roolit ovat muuttuneet. Tytöt voivat opiskella,  käydä töissä ja tukea perhettään taloudellisesti yhtä hyvin kuin pojatkin. Naiset, joilla on vain yksi lapsi, voivat suuren perheen äitejä paremmin luoda uraa ja huolehtia muusta suvusta. Toisin kuin lännessä kuvitellaan, monet kiinalaiset haluaisivatkin adoptoida tyttölapsia, tähän asti maan sisäiset adoptiot ovat vain olleet byrokratian takia äärimmäisen vaikeita. Lainsäädäntöä on nyt muutettu, nyt puolestaan kiinalaisten lasten ulkomaisia adoptioita on hankaloitettu. Käytännössä ulkomaille adoptoidaan vain erityislapsia. Kirja on myös todiste siitä, että yhden lapsen politiikka ei käytännössä ole toteutunut kaikkialla. Toisaalta kaupungistuminen ja elintason nousu olisivat joka tapauksessa pienentäneet syntyvyyttä.

Minä jäin kirjassa kaipaamaan tietoa siitä, kuinka Kiinassa on perinteisesti suhtauduttu abortteihin. Kristillisessä maailmassa abortteihin on aina liittynyt syyllisyysulottuvuuus, mikä edelleenkin vaikuttaa asiasta käytävään keskusteluun. Esimerkiksi buddhalaisuudessa näin ei ole ja siksi esimerkiksi Japanissa suhtautuminen abortteihin on ollut vapaata. Kirjassa toki kerrotaan, että länsimainen toimittaja saattaa hämmentyä kiinalaisnaisten tavasta kertoa aborteista tavallisen juttelun keskellä. Jäin miettimään, onko avoimuus yksinomaan seurausta harjoitetusta politiikasta vai onko buddhalaistyyppinen moraalisista kysymyksistä vapaa suhteutuminen abortteihin vallinnut Kiinassa aina. 

Kirjassa rinnastettiin Kiinan pakkoabortit ja -sterilisaatiot länsimaisen aborttikieltopolitiikan kanssa. Kummassakin tapauksessa kyse on naisen oikeudesta päättää omasta ruumiistaan ja omasta hedelmällisyydestään. Yhteisöjen pyrkimys kontrolloida naista ilmenee eri yhteisöissä eri tavoin. Mannisen pieni kirja nosti esiin sekä kulttuurieroja että kulttuureja yhdistäviä asioita.

Mari Manninen
Yhden lapsen kansa : Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret
Atena, 2016

Ennen sotaa oli nuoruus - "Kuinka nuoria olemmekaan ja kuinka vanhoja meistä tuleekaan"

Luin Eila Pennasen esikoisromaanin Ennen sotaa oli nuoruus ensimmäisen kerran silloin, kun olin itse nuori opiskelija. Kirja teki vaikutuksen raikkaudellaan. Nyt keski-ikäisenä palasin kirjan pariin ja ihastuin uudelleen. Kirja ei ole kadottanut loistoaan, syystä se on valittu vuoden 1942 edustajaksi Kirjojen Suomi-hankkeeseen. Kirjan kieli ei kuulosta vanhentuneelta se on yhtä aikaa nuorekkaan raikasta ja kaihoisan nostalgista.

Tämä lukuvuoden 1938-39 ylioppilasnuorisosta kertova romaani on varsin tyypillinen opiskelijaromaani. Päähenkilö, nuori Kirsti, muuttaa pienestä kaupungista Helsinkiin opiskelemaan, asettuu asumaan uskonnolliseen ylioppilaskotiin ja aloittaa akateemiset opinnot. Kirsti on ahkera, älykäs ja aluksi ujo. Iso kaupunki hämmentää, mutta myös innostaa. Kirstin ihmetys siitä, että kaikki opiskelijat eivät olekaan kiinnostuneita älyllisistä asioista, toi mieleeni Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta -kirjan. Niin erilaisia kuin nämä kirjan muuten ovatkin. Opiskelijaromaaniin kuuluvat ystävyydet, ihastumiset, sydänsurut sekä tarinat seksin seurauksista. Kovin viattomalta 30-luvun elämä näyttää, mutta silloin ihan kaikesta ei kirjoitettu avoimesti vaan vihjaten.

Kirja sisältää kaksinkertaista nostalgiaa. Kaikki me kaihoamme nuoruutta. Kirja koskettaa jokaisen sellaisen sydäntä, joka on nuorena kulkenut Helsingin yliopiston päärakennuksen käytävillä tai istunut sen kahvilassa. Rakennus on tuttu eri vuosikymmeninä opiskelleille, minun ikäiselleni tuttuja olivat jopa kirjassa kuvatut naulakot vahteineen. Mutta kun 1942 julkaistu kirja kertoo sotaa edeltävästä vuodesta, sen nostalgia on erityistä, suorastaan kipeää kaipuuta rauhan vuosiin.

Kirja on merkittävä dokumentti aikansa aatteista. AKS ja ASS (Akateeminen sosialistiseura) kilpailivat nuorison sydämistä. Kirjassa vasemmistoaatteita edustaa päähenkilön serkku, jonka esikuvana on ilmeisesti ollut vasemmistoälykkö Jarmo Pennanen. Serkun vaikutus kuitenkin häviää osakunnassa ja yliopistolla vallitsevalle heimoaatteelle. Suomen opiskelija innostuu lukiessaan rajantakaisten suomensukuisten elämästä sekä Jalmari Jaakkolan (kirjassa Jussilan) lennokkaista teorioista, jotka loivat Suomen kansalle uljaan menneisyyden. Kun kirja ilmestyi, suomalaiset olivat vielä miehittäjinä Itä-Karjalassa ja ajatus suur-Suomesta eli. Meillä ei ole varaa jälkiviisauteen, yhtä huonosti me osaamme kuvitella maailmaa parin vuoden päähän. Kirjaa voi lukea varoitusäänenä. Nuoruus on haavoittuvaista. Nuorten innostaminen sankaritekoihin ja suuriin tunteisiin voi olla vaarallista. Uuden elämäkerran myötä taas ajankohtaista äärioikeistopoliitikkoa Elias Simojokea kutsuttiin kirjassa kodikkaasti Simpaksi. Kiihkeä Simojoki oli nuorison ihannoima, talvisodan sankarivainaja. Liitin Miika Siirosen uuden elämäkerran juuri lukulistalleni.

Pienenä lisänä kirjan aatemaailmassa on herännäissävyinen kristillisyys. Tunnettu tosiasia on, että herännäisyys ja (ääri)isänmaallisuus liittyivät usein yhteen. Tästä selkein esimerkki oli juuri tuo mainittu Elias Simojoki. Körttipuku ei ollut tuolloin vain seuravaate vaan se saattoi olla arkinen asu, johon pukeutuja halusi erottautua maallisesta arvomaailmasta. Liikkeen toisaalta yhteiskunnallisesti aktiivinen, toisaalta maailmasta erottuva mystiikkaa painottuva säie näkyy edelleenkin. Aatteet, aika ja näkemys yhteiskunnasta vain ovat muuttuneet. 

Kirjan loppuluku on pateettinen, mutta hyvin ymmärrettävä talvisodan muistoluku. Kirja on kertomus nuorista, joista osa katosi ja loput jäivät elämään elämää, jota eivät olleet voineet kuvitellakaan.

Pennanen, Eila
Ennen sotaa oli nuoruus
WSOY, 1942

Pirkko Arhippa - turvallista, taattua turkulaista

Pirkko Arhippan ensimmäisen dekkarin ilmestymisestä tulee ensi vuonna kuluneeksi 50 vuotta. Kirjasarjan 38. osa Ruusu – pallo – avain ilmestyi viime vuonna. Luulen lukeneeni suurimman osan näistä teoksista. Näiden turvallisten turkulaisdekkarien lukemisesta on tullut koukuttava tapa.

Tämän uusimman kuten useimpien muidenkaan Arhipan kirjojen juoni ei ole kovin ole kovin kummoinen. Rikossarja jonka juuret ovat kaukana menneisyydessä, on epäuskottava. Arhipan kirjojen juju ei olekaan juonessa tai rikoskuviossa sinänsä. Herkullisinta kirjassa ovat ihmiset. Sankarit ovat vuosien varrella muuttuneet, mutta tämän kirjan sankarit rikoskomisario Varpu Ahava ja hänen nuori työparinsa Tiia ovat jo ehtineet tulla lukijalle tutuksi. Kirjan henkilöt ovat kuin vanhoja tuttavia, joita on mukava taas tavata.

Arhipan kirjat ovat mukava kurkistus Turun ja Naantalin elämään. Ympäristön kuvaus vaikuttaa ainakin helsinkiläisen näkökulmasta uskottavalta. Kun kirjailija itse on syntynyt vuonna 1935, on luonnollista että kirjan tapahtumien keskiössä ovat pirteät seniorikansalaiset.  Tässä kirjassa liikutaan Turun keskustassa, puutalokortteleissa ja Naantalin rivitaloalueilla. Pieni vähän epäuskottava harharetki tehdään lisäksi itärajalle, Rautavaaraan.

Pirkko Arhippa ei ole Agatha Christien tavoin jämähtänyt lapsuutensa maailmaan vaan seuraa maailman muuttumista. Kaihoa menneisyyteen kirjassa edustaa lähinnä valitus Stockmannin (Turun) tavaratalon alennustilasta. Kirjoissa on vahvaa, jopa opettavaista yhteiskunnallista sanomaa. Parisuhdeväkivalta on kirjoissa ollut keskiössä siitä lähtien, kun nykyinen komisario Varpu Ahava nousi päähenkilöksi. Tässä kirjassa puhutaan lisäksi vanhusten oikeuksien puolesta sekä tasa-arvosta parisuhteissa. Kirjan loppu vihjaa siihen, että seuraavassa kirjassa esillä ovat ainakin lasten asema, ehkä jopa perheväkivalta. Sitä kirjaa odotellessa…

Pirkko Arhippa
Ruusu – pallo -avain
Mäkelä, 2016

Hitlerin tabut - narkomaanien maailmansota

Natsismia ja Kolmannen valtakunnan aikaa käsitteleviä kirjoja tuntuu tulvivan kirjamarkkinoille. Ainakin oma vaikutelmani on se, että Suomessa julkaistaan taas aiempaa enemmän aiheeseen liittyviä kirjoja. Sekä kotimaisia että käännöskirjoja. Aikakausi on muuttumassa normaaliksi historiaksi ainakin siinä mielessä, että niitä, joita voidaan kutsua syyllisiksi ei enää juurikaan ole keskuudessamme. Ajasta on jo niin kauan, että nykyiset 90-vuotiaat olivat Hitlerin kuollessa 18-vuotiaita.

Saksalaisen Norman Ohlerin kirja Hitlerin tabut etsii taas yhtä (osa)selitystä natsien johdolla toteutettuun tuhoon ja pahuuteen. Kirja keskittyy lääkkeiden ja huumeiden asemaan Kolmannessa valtakunnassa. Se kuvaa toisaalta rintamalla käytettyjä huumeita, toisaalta Hitlerin ja hänen lähipiirinsä huume-elämää.

Norman Ohler on aiemmin kirjoittanut kaunokirjallisuutta. Kirjan epilogin mukaan hän oli alun perin suunnitellut laativansa natsien huumeiden käytöstä kertovan elokuvakäsikirjoituksen. Uusien lähteiden löytyessä teoksen muoto muuttui tietokirjaksi, mutta dramaattinen tyyli säilyi. Kirjan teksti tuo hetkittäin mieleen Perikato-elokuvan. Tämän teoksen Hitler, säälittävä narkomaani, on vielä mieliinpainuvampi. 

Kirjailija sanoo käyttäneensä lähteitä, joita ei ole aiemmin hyödynnetty. Hitleriä koskevissa osissa kirjailija suurelta osin nojautuu henkilääkäri Theo Morellin muistiinpanoihin. En tiedä, onko kirjan faktoissa natsismin historian tuntijoille mitään uutta, ainakin populaarihistorioiden joukossa kirjan näkökulma on tuore. Sinänsä tietojen natsi-Saksan huumehistoriasta ei pitäisi ketään yllättää. Se, että saksalaisten sotilaiden yli-inhimilliseltä tuntunut jaksaminen oli suurelta osin peräisin amfetamiinijohdannaisesta Pervitinistä, on yleistä tietoa. Kaikkihan me tiedämme, että samaisesta huumeesta pääsivät myös Suomen armeijan sotilaat osallisiksi. Kirja kertoo siis myös Suomen armeijan tabuista. Yleisesti on ollut tiedossa, että Hermann Göring oli narkomaani, joka vieroitettiin  Nürnbergin oikeudenkäynnin edellä. Silti kirjan kuva huumehuuruisesta valtakunnasta yllättää.

Taustaksi kirjassa kerrotaan 1900-luvun alun huumekulttuurista. 20-luvun Saksassa kokaiinin ja morfiinin käyttö oli yleistä. Natsien propaganda vastusti huumeiden, alkoholin ja kaiken kansaa turmelevien paheiden käyttöä. Valtaan noustessaan he säätivät huumeiden vastaisia lakeja ja esittelivät johtajan askeettisia ja terveellisiä elämäntapoja. 30-luvulla Saksan nouseva lääketeollisuus alkoi kehitellä synteettisiä piristeitä, joilla pyrittiin suorituskyvyn nousuun. Mainonnalla nämä lääkkeet pyrittiin erottamaan aiemmin käytetyistä huumeista. Yhtenä innoittajana oli amerikkalaisten kehittämä dopingaine Benzdrine, jolla oli ilmeisesti ollut vaikutusta hyvään menestykseen Berliinin olympialaisissa. Urheilulla ja dopingilla on usein ollut yhteys politiikkaan. Tästä on uudempiakin esimerkkejä. Kirjan kuvaus 1937 lanseeratun Pervitinin käytöstä on järkyttävä. Uutta stimulanttia käyttivät yhteiskunnassa ilmeisesti kaikki, mukaan lukien kotirouvat ja opiskelijat. Lääkkeen väitettiin auttavan niin jaksamisongelmiin, seksivaikeuksiin kuin ahdistukseenkin. Samoihin asioihin lääkkeistä etsitään apua myös meidän aikanamme. Ihmelääkkeelle, joka auttaisi jaksamaan 24/7, olisi kysyntää nytkin. Ja monia ihmelääkkeitä täällä myös kokeillaan.

Sodan alettua huumeen käyttö ja tarve lisääntyivät räjähdysmäisesti. Sotilaille jaettiin Pervitiniä, jonka voimalla käytiin salamasotaa. Salamasota lamautti ainakin ranskalaiset, jotka eivät voineet kuvitella armeijaa, joka jaksaa lepäämättä. Tulokset olivat niin vaikuttavia, että kritiikki vaikeni.  Tutkijat ja lääkkeen kehittäjät näkivät jo alkuvaiheessa, että Pervitin kyllä lisää jaksamisen tunnetta ja vähentää unen ja levon tarvetta, mutta suorastaan heikentää kykyä harkintaa edellyttävään työhön. Lääkkeen pitkäaikaiskäytön todettiin vaurioittavan hermostoa. Sodan käännyttyä tappiolle, lääke oli se, joka auttoi sotilaita pysymään hengissä. Epäilemättä se on yksi selitys siihen, kuinka he pystyivät käsittämättömiin raakuuksiin. Lääke kun oli vaurioittanut hermostoa ja ja sen myötä tunne-elämää.

Rintamasotilaiden ohella myös valtionjohto turvasi huumeisiin. Terveysintoilijan imagostaan huolimatta Hitlerillä oli (maha)vaivoja, joita lääkittiin lukuisilla eri rohdoilla. Jo ennen sotaa hän oli palkannut henkilääkärikseen ajan muotilääkärin Theo Morellin, jonka erikoisuutena olivat erilaiset vitamiinipistokset. Morelli lääkitsi Hitleriä koko sodan ajan ja käytti häntä samalla erikoisten lääkekokeilujensa koekaniinina. Pahimmillaan hoitoihin kuului pistosten lisäksi 28 erilaista pilleriä päivässä. Kokeellisten vitamiinipistosten lisäksi johtajaan pistettiin kokaiinia ja morfiinijohdannaista Eukodalia. Annoksen kovenivat ja riippuvuus syntyi vähitellen. Hoito tuhosi Hitlerin terveyden ja totutti hänet lääkeriippuvaisuuteen, teki hänestä narkomaanin.

Kuvaus Hitlerin kehityksestä avuttomaksi narkomaaniksi herättäisi sääliä ellei lukija tietäisi, mitä maassa samaan aikaan tapahtui. Saksa kävi raakaa maailmansotaa ja suoritti ennennäkemätöntä kansanmurhaa samalla kun itsevaltainen johtaja oli huumeiden takia niin sekaisin, että ei tajunnut todellisuudesta mitään.  Tappioiden alettua hän ei enää juuri kansalle näyttäytynyt, eli vain varjoelämää omassa päämajassaan. Kansakunta ajautui totaaliseen katastrofiin käytännössä ilman johtajaa.

Ohlerin kirja toteaa, että hurmahenkinen aate on eräänlaista huumetta. Natsismin ja huumeiden yhteys on siis luonnollinen. Alussa yhteiskunnassa vallitsi hurmostila. Kun sota kääntyi tappiolliseksi, hurmahenki täytyi korvata kemiallisilla aineilla.Kirja on eräänlaista huumevalistusta. Se opettaa, että ihmisen voimat ovat rajallisia, kemiallisesti hankittu väsymättömyys kostautuu. Kirja varoittaa myös politiikasta, joka vetoaa tunteisiin ja antaa euforisen voiman tunteen. Oikea politiikka on tylsää kompromissien hierontaa, kokoustamista ja äänien keräämistä räntäisillä toreilla. Siihen kuuluu myös kyseenalaistaminen ja oma ajattelu. Ei oman tahdon ja järjen turrutus.

Ohler, Norman
Hitlerin tabut
suomentanut Raija Nylander
Like, 2016

Valkea kuulas – äiti ja poika Pampaksella

Peter Sandströmin romaani Valkea kuulas on keski-ikäisen kotiinpalaajan tarina. Yksin asuva yli 80-vuotias äiti kutsuu maailmalle lähteneen poikansa kesäksi kotiin. Alussa äiti ahkeroi ja tyhjentää vinttiä vanhoista tavaroista. Touhutessaan hän on syvissä mietteissä. Välillä istutaan pihakeinussa ja jutellaan. Erityisesti äiti haluaa puhua rakkaudesta.  Vähitellen selviää, että äidillä on matka tehtävänään ja hän tarvitsee poikaansa seuralaiseksi ja kuljettajaksi. Matka tehdään, mutta ennen sitä tehdään paljon pidempi matka lapsuuteen ja nuoruuteen. Muistellaan vuosikymmeniä sitten kuollutta isää, tämän moninaisia töitä ja myrsky-yötä, jolloin hän kiipesi talon katolle. Keski-ikäinen mies muistelee ensirakkauttaan. Vanha äiti nuorena kuollutta kaksoisveljeään.

Sandströmin teksti on vahvaa minämuotoista kerrontaa. Kirjan tunnelma on rauhallinen. Kirjan nimi viittaa omenalajikkeeseen, yhtä hyvin se voisi viitata kirjan maailmaan. Teksti liikkuu nykypäivän ja menneisyyden välissä. Keski-ikäinen havahtuu siihen, kuinka vähän hän äitiään ymmärtää ja että yhteistä aikaa ei enää kovin paljon ole. Muistellessaan hän myös yrittää ymmärtää, mitä menneisyydessä oikeasti on tapahtunut. Kirjan lukeminen tekee hyvää, se on realistinen, mutta siinä ei ole mitään rumaa. Siinä viitataan aikaan, jonka elämä näyttää nykypäivää yksinkertaisemmalta, mutta ei silti nostalgisoida. Ihmiset ovat vahvoja persoonallisuuksia, joitakin voisi pitää hyvin erikoisinakin. Mutta siinä erikoisuudessaankin hyvin uskottavia. Kylien ja pikkukaupunkien itsenäistä väkeä. Pieni mystinen vivahdekin kirjan maailmaan sijoittuu, siellä on luonnollista luottaa muuhunkin kuin koululääketieteeseen ja kokea asioita, jotka eivät ole selitettävissä.  Minun oli niin helppo samaistua kirjan minäkertojaan, että kirjan alussa ajattelin hänet naiseksi. Muistoihimme katsovia vanhan äidin keski-ikäisiä lapsia me olemme sukupuolesta riippumatta.

Kirjan maailma on Ruotsinkielinen Pohjanmaa, Pampas. Kirjan ihmiset ovat tarmokkaita mångsysslareita, jotka osaavat kaikkea tarpeellista. Kaikki tuntevat toisensa ja naapuriapu toimii. Suomenkieliset kylät tuntuvat olevan kaukana, vaikka lukija tietää, että etäisyydet sinne eivät suuret. Kirjassa kuvattu automatka läpi Suomen, kuulostaa ulkomaanmatkalta.

Kirjaa lukiessani harmittelin sitä, että oma ruotsin kielen taitoni ei riittäisi kirjan alkukielen sävyjen tavoittamiseen. Outi Mennan käännös on kuitenkin kaunis, etenkin kerrontaosiot ovat nautittavaa kieltä, Paikallisten ihmisten murteelliset repliikit on käännetty keski- ja eteläpohjalaisten murteiden sekoitukselle. Ilmeisesti on haluttu ilmaista ruotsinkielisen alueen murteiden moninaisuutta ja vaikeaselkoisuutta, mutta vaikutelma on vähän hämmentävä.

Tänä vuonna kirjastoissa pyritään nostamaan esiin toivoa tuovaa kirjallisuutta. Minä tämä on sitä. Rauhallista, vahvaa ja voimaa antavaa. Kirjaa tekee mieli lukea hitaasti ja viipyä siinä.

Sandström, Peter
Valkea kuulas
ruotsinkielestä suomentanut Outi Menna
S&S, 2014

P.S. Kirjan kansikuva on kansainvälisen kuvatoimiston kuva. Sama kuva on päässyt ranskalaisen Philippe Bessonin uutuuskirjan kanteen. Valitettavasti kielitaitoni ei riitä kirjan lukemiseen, käsitykseni mukaan sekin on jollain lailla omaelämäkerrallinen ja nostalginen kirja. 70-luku nostalgiaa.